Kultaretki Kutturaan 2010, 16. päivä

16. päivä

Jokaisessa retkessä tulee vähintäin yksi päivä, jolloin koko retken miellekyys asetetaan vähintäin kyseenalaiseksi. Luulen, että tänään oli oman retkeni juuri tällainen päivä. Pienet nyanssit ja värikirjoa laajentavat tapaukset voi jättää huoletta pois, ja silti tämän päivän aiheista riittää aihetta keskimittaiseen romaaniin tai novellikokoelmaan.

Päivähän alkoi jo 03:15, kun yli-innokas aurinko valaisi koko asuntoni itään antavista ikkunoista kuin isohkon teollisuuslaitoksen käyttämä valaistus olisi kokonaan suunnattu tähän muutaman neliön tilaan. Ilma tosin oli miellyttävän viileää, koska olin jättänyt tuuletusikkunan auki, mistä syystä sisällä oli vain +15C. Hyvän peiton alla tuo ei ole ongelma, mutta valolta suojautuminen peiton alle tuo mukanaan joitain muitakin ominaisuuksia, jotka eivät edistä unen tarpeen tyydyttämistä. Onneksi reilun tunnin valvotettuaan aurinko piiloutui paksun pilviverhon taakse, joka tarkoitti asiaankuuluvia valomerkkejä kesäisen sateen saattelemana.

Tämän päivän ohjelmaksi oli suunniteltu käyminen valtauksilla, ja niinpä ensiksi suunta oli yhteisvaltaukselle, jossa liiton jäsenenä saa huuhtoa kultaa. Ihan kiva juttu, reitti onnistui hyvin, vaikka tie oli sateiden jälkeen monttuinen. Olettaisin, että kyseisellä valtausalueella on arvometalleja, koska niinkin etäinen paikka oli täynnä autoja ja leiripaikkoja niin paljon, että tuskin sain autoa paikalla käännettyä. Sen verran vapaata tilaa, että auton perän sai hieman reitiltä sivuun, oli toki, mutta kun edellytys on vielä se, että perän saa auton mukana tulevalla voimanlähteellä siitä pois, niin se karsi kääntöpaikat yhteen. Tuon käännön jälkeen olen irroitettavan koukun muovisuojaa köyhempi.

Suunta oli sitten toinen yhteisvaltaus, jossa väentungosta oli huomattavasti vähemmän. Muutaman hehetaarin alueella näkyi vain puolitusinaa leiriytyjiä. Tämä vaikutti lupaavalta aina siihen asti, kunnes oli montusta neljäs vaskoolillinen huuhdottavana.

Jotta ymmärtäisitte tapauksen kokonaisuutena, niin ensiksi pitää hieman kertoa huuhtomisen ergonomiasta. On miellyttävää huuhtoa pienessä virtauksessa, joka kuljettaa maan mukana tulleen humuksen pois ja pitää veden sopivan kirkkaana. Tätä varten on hyvä paikka sopivan hiljainen suvanto, jonka törmälle on istumalihasten nautinnon vuoksi hyvä asettaa joku alunen, koska maakosteus voi olla haaste pyykinpesuvaiheessa ja imeytynyt suovesi tuottaa näön lisäksi myös hajuaistein havaittavia ominaisuuksia, joita ei ole kiva viedä joelta lähtiessä autonpenkkiin. Toinen huomattava juttu on joen uoman syvyys siinä törmän kohdalla. Itselläni on tapana käyttää sen säätämiseen luonnon antimia, eli saappaan alle sopivia kiviä, joilla estän saapasta juomasta liikaa vettä.

Kun saapasta paljon käyttää, niin kumi kuluu ja pohjassa olevat lamellit heikkenevät kyvyssään pureutua alla olevaan maahan kiinni. Näin oletan onnettomuusraportissani lukevan, kun astuessani puroon laittamalleni tukikivelle askelma hieman horjahti ja jalka luisti ottamaan tukea joen pohjasta. Koska siinä kohtaa joen pohja on pinnasta noin 50 cm päässä ja saappaalla vartta vain 40 cm, niin tuo erotus takasi sen, että ylimääräinen tila täyttyi joen yleisimmällä komponentilla, eli suovedellä. Olipas hienosti selittetty, että mulin munaskuja myöten.

Tästä oli välittömänä seurauksena se, että saapas upposi alla olevaan hiekkaperäiseen pohjaan hieman oletettua syvemmälle, jolloin saappas tunnetusti imeytyi maahan kiinni. Tämän irrottaminen yhdellä, nyt jo noin 60 cm korkeudella olevalla jalalla ponnistaen pitäen samalla kaksin käsin vaskoolillista santaa sylissä, tuotti tasapainoaistille erittäin kovan haasteen.

Jokaisella mekaanisella laitteella on oma viitekehys, jonka parametrien määräämissä rajoissa laite voi toimia ja tuottaa sellaista tulosta, jota on kohtuullista laitteelta olettaa. Minusta tuntuu, että tässä tapauksessa tasapainoastin viitekehys tuli ylitettyä, jonka johdosta liikettä korjaamaan tarkoitetut lihakset - ne vähät joita mukanani kannan - eivät saaneet riittävää informaatiota ja toimintaohjetta. Lopputulos oli joen pohjaan jääneen, maahan uponneen jalan toimiminen sarana-tyyppisesti ja aiheuttaen näin koko laitoksen kaatumisen - juuri niin: ei maalle vaan joelle päin. Suurehkon lukko-kiven heiton tapaan tuotin vastaavanlaisen äänen rojahtaessani siihen niin tutuksi tulleeseen veteen, joka +6C lämpimänä tervehti kullankaivajaa koko pituudelta. Tässä on varmaan selitys koko illan jatkuneeseen aivasteluun, vaikka samantien oli syy lähteä kaivamasta vaihtamaan autossa aina mukana oleva kuiva vaatekerta.

Eikä tässä vielä kaikki ole, jos niin luulitte. Lähtiessäni Kutturasta kothi majoitustilaa huomasin, että yhdestä autonrenkaasta puuttuu ilmaa juuri sieltä alapuolelta. Muut olivat suhteellisen hyväkuntoisia, mutta tämä yksi rengas ilmoitti mittarille, että siinä on vain 0,8 baaria paineita. Varovasti nilkuttaen itse ja autolla pääsin onneksi lähimmlle huoltoasemalle 30 km päähän, jossa onnistuin korottamaan vannetta pois maantien välittömästä läheisyydestä. Odotan vain huomisaamua, että näen, onko vanteella vielä taipumus laskeutua alaspäin.

Niin että tänään hetken aikaa mietin matkan miellekkyyttä, mutta tulin kuulemani väitteen "koettelee vaan ei hylkää" jälkeen jo hieman enemmän huumorilla suhtautumiseen tämän päivän tapahtumiin. Voinen vain todeta, että olen kylpenyt kultani kassa samassa vedessä - se jos mikä on todellista asialleen omistautumista.